Tarinan voima

Tarinoiden voima näkyy kaikkialla. Ihmiset ovat kertoneet tarinoita kautta aikojen kaikissa kulttuureissa. Jotkut tarinat ovat kulkeutuneet ympäri maailmaa suullisesti ja sukupolvelta toiselle ja uusia tarinoita syntyy koko ajan. Tarinankerrontaperinne elää ja muokkautuu ajan tarpeisiin.

Kertominen on yhteisöllinen tapahtuma, jossa kertoja kertoo ja kuulijat muokkaavat kertomusta reagoinneillaan. Kertomukset houkuttelevat yhteiseen kokemukseen, herättävät tunteita ja luovat yhteenkuuluvuutta. Ne ilmentävät kykyämme kuvitella ja päätellä asioita sekä ratkaista ongelmia.

Tarinankerronta liittyy vahvasti mediakasvatukseen. Mediatarinat kasvattavat, viihdyttävät ja ovat lapselle eräs keino hahmottaa ja järjestää kaoottista maailmaa. Nykypäivänä kerrontaa tuottavat yhtälailla pelit, elokuvat ja television sarjafilmit kuin satukirjat, iltasadun kertojat tai lapsi itse kertoessaan päivän tapahtumista. Lyhyimmillään kertomus on vastaus kysymykseen ”mitä on tapahtunut?”. Kertomus ja kerronta ovat ihmisen tapoja jäsentää kokemuksia, rakentaa identiteettiä, löytää paikka omassa kulttuurissa ja luoda suhdetta ympäröivään maailmaan.

Ensimmäiset kirjoitetut tekstit ovat saaneet alkunsa suullisesta kulttuurista. Kirjoitettu kieli on aikuisten kieli, ja se koetaan suullista virallisemmaksi ja totuudellisemmaksi. Ympäristössämme kirjoitettu kieli on esillä koko ajan katumainonnassa, lehdissä, televisiossa, internetissä ja jopa vaatteiden printeissä. Sadutuksessa, jossa lapsi kertoo tarinan ja aikuinen kirjaa sen, kirjoitettu ja puhuttu kieli kohtaavat. Lapsen oma kieli saa kirjallisen muodon.

Sadutus menetelmä

”Kerro minulle tarina, niin minä kirjaan sen ylös”.

Lapsi on aktiivinen yksilö syntymästään asti. Hän on valmiina viestimään ja olemaan vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Jo ennen puheen kehitystä vauva ilmaisee itseään ääntelyllä, ilmeillä ja koko kehollaan. Lapsen kasvaessa vuorovaikutuksen tavat muuttuvat. Vuorovaikutuksen keinoja ovat katsekontaktit, ilmeet, eleet, liikkeet ja kieli. Suuri osa vuorovaikutuksesta on tiedostamatonta.

Sadutus on syvällistä vuorovaikutusta aikuisen ja lapsen välillä sekä lasten kesken. Sadutuksen keinoin aikuinen pääsee miltei huomaamattaan tutustumaan lapselle tärkeisiin asioihin.Kun lapsi huomaa, että hänen ajatuksensa kiinnostavat ja ovat tärkeitä muille,alkaa hän myös muissa tilanteissa kertoa ajatuksistaan ja ideoistaan.

Sadutusmenetelmä on helppo ja käytännönläheinen työtapa lapsen kuunteluun. Se on aikuisille ja lapsille mahdollisuus tutustua toinen toisiinsa. Tässä lapsilähtöisessä työtavassa aikuista kiinnostaa, mitä lapsi ajattelee, tuntee ja kertoo. Työvälineet ovat yksinkertaiset: paperia, kynä ja aito kuuntelemisenhalu. Lapsi saa itse päättää, mistä haluaa kertoa sadun ja miten se etenee. Aikuinen kirjoittaa sanatarkasti kertomuksen muistiin. Välillä aikuinen voi muistin virkistämiseksi lukea siihen asti kerrotun sadun, mutta aikuinen ei muuta eikä korjaa lapsen kertomusta. Mikäli lapsi haluaa, hän voi muuttaa  kertomustaan. Lopuksi aikuinen lukee kertomuksen kokonaan ja varmistaa lapselta, että se on kirjattu oikein. Sadun kertojina voi olla yksi tai useampi lapsi.

Sadutus antaa tilaa lapsen omille ajatuksille ja ilmaisulle. Se vahvistaa lapsen itsetuntoa ja osoittaa lapselle, että hänen ajatuksensa ovat arvokkaita. Samalla se tuo esiin lasten omaa kulttuuria, tukee kielen oppimista ja ilmaisua. Sadutus on kuitenkin erityisesti kuuntelemisen menetelmä, ei vain väline tallentaa lasten kertomakulttuuria. Sadutuksessa aikuinen herkistyy huomaamaan lasten mielenkiinnon kohteita, kysymyksiä ja pohdintoja ja saa virikkeitä toiminnan monipuolistamiseen lasten ehdoilla. Se tarjoaa myös mahdollisuuksia kodin kanssa tehtävälle yhteistyölle. Menetelmästä saa eniten hyötyä käyttämällä sitä säännöllisesti.

Mistä on tarinat tehty?

Jokainen mediaesitys sisältää tarinan. Tarinaa voidaan kertoa eri tavoin: kuvilla, sanoilla, väreillä tai äänillä. Katsoja katsoo mediaesitystä peilaten sitä omiin kokemuksiinsa. Mediaesitykset eivät kerro koko tarinaa, vaan katsoja täydentää sen eheäksi kokonaisuudeksi omalla mielikuvituksellaan, kokemuksellaan sekä päättelyllään. Tarinat ja sadut tarjoavat monenlaisia toiminnan lähtökohtia. Yhtä satua voidaan tutkia ja työstää eri tavoilla, vaikkapa tarinoimalla, runoilemalla, näyttelemällä, kuvittamalla, rakentamalla sadun äänimaailmaa tai leikkimällä satua todeksi. Näin lapsi pohtii näkemäänsä ja selkiyttää samalla ajatuksiaan. Tarinoille on yhteistä juoni eli kertomuksen tapahtumat siinä järjestyksessä kuin ne tapahtuvat. Tarinassa on löydettävissä draamankaari eli alku, keskikohta ja loppu. Tarinan alussa esitellään henkilöt ja sysätään tapahtumat liikkeelle ja toiminta alkaa. Se saa katsojan tai kuulijan mielenkiinnon heräämään. Keskikohdilla kertomus etenee kohti tarinan huippukohtaa, jossa tapahtuu yllättäviä asioita. Lopussa asiat ratkeavat ja tarina saatetaan päätökseen.

Tarinat sisältävät erilaisia henkilöhahmoja, joilla jokaisella on oma merkityksensä juonen kehittymisen kannalta.Keskeisiä henkilöhahmoja ovat tarinan päähenkilö, sankari sekä antisankari eli pahis.Päähenkilön tehtävänä on ratkaista kohtaamansa haasteet tai ristiriitatilanteet. Hän kehittyy tai muuttuu tarinan edetessä. Sankari ja pahis rakentavat tarinan juoneen ristiriitoja tavoittelemalla keskenään päinvastaisia asioita. Henkilöhahmoista pahis on juonen kannalta merkittävä, sillä usein juuri hän käynnistää tapahtumien kulun ja vie juonta eteenpäin hankaloittamalla päähenkilön toimintaa. Sivuhenkilötantavat lisätietoa tarinan keskeisistä roolihahmoista ja vahvistavat heidän toimintaa.

Lapsen mediaesitykselle antamat merkitykset heijastelevat voimakkaasti lapsen omaa kokemusmaailmaa eli sitä, mitä lapsi pitää tärkeänä. Erilaiset roolihahmot antavat lapselle mahdollisuuden samaistua tarinaan. Kuvitellun henkilön selviytyminen vaikeuksista antaa luottamusta siihen, että vaikeuksista voi selvitä oikeassa elämässäkin. Tarinan henkilöhahmoista keskusteltaessa on hyvä ottaa käyttöön käsitteet päähenkilö ja sivuhenkilö.

(Tekstin on kirjoittanut luokanopettaja ja lastenkirjallisuuden kouluttaja Annika Henriksson. Tekstin löydät hieman laajempana Mediametkaa! Mediakasvattajan käsikirja kaikilla mausteilla –kirjasta.)

Kuvakirjan kanssa

Nopeasti teknistyvässä, ääntä ja liikkuvaa kuvaa sisältävässä mediaympäristössä on tärkeää tarjota mahdollisuus pysähtyä ja nauttia myös hiljaisista mediaesityksistä. Sellaisina toimivat mm. kuvakirjat. Lapsen on helppo palata uudelleen ja uudelleen kuvakirjan pariin. Lapsi voi tarkastella kuvakirjan tarinaa juuri sellaisella tempolla, jonka hän kulloinkin tarvitsee merkityksen antoon ja tarinan ymmärtämiseen. Voidaan ajatella, että kuvakirja tarvitsee jopa useita katselu- ja lukemiskertoja, jotta sen sisältämä tarina avautuisi moniulotteisesti ja täydentyisi lukijansa tekemien havaintojen myötä.

Saduilla ja leikeillä on varhaislapsuudessa erityinen merkitys lapsen kielen kehitykselle ja maailmankuvan rakentumiselle. Sadut lisäävät empatiakykyä, kasvattavat mielikuvitusta sekä parantavat keskittymiskykyä. Ne siirtävät kulttuuriperintöä sukupolvelta toiselle ja mahdollistavat tunteiden ja tapahtumien käsittelyn lapsen mielikuvituksessa. Samalla ne kehittävät abstraktia ajattelua ja selkiyttävät käsitystä itsestä. Satuhetki tarjoaa läheisyyttä, yhteisiä elämyksiä sekä mahdollisuuden harjoitella vuorovaikutustaitoja.

Lapsen kyky ymmärtää kertomusta kehittyy vähitellen. Myös kirjan merkitys ja se, miten sitä kuuluu käsitellä, selviää kuvakirjaa yhdessä katsomalla ja lukemalla. Toisto on tärkeää, sillä lapsi nauttii tutuista ja tunnistettavista kuvista, riimeistä ja tarinoista. Jos lapset saavat mahdollisuuden kuulla erilaisia tarinoita, sitä varmemmin he alkavat niitä itse myös tuottaa.

Sadut ovat meille omia mielikuvittelun hetkiä todellisuudessa. Niiden tapahtumapaikat ja henkilöt voivat sijoittua todentuntuiseen tai omaan kuvitteelliseen maailmaansa. Saduissa on aina vähintään yksi asia, joka on todellisuudessa mahdoton, kuten muodonmuutos, yliluonnollinen kyky tai taikasana. Satuja on monenlaisia ja niitä voidaan kertoa monella tapaa. Sadut voidaan jakaa kansansatuihin, joiden tekijät ovat tuntemattomia tai muuttuvia sekä taidesatuihin, joiden tekijät tiedetään.

Kuvakirjat kertovat kuvien ja sanojen avulla satuja ja runoja, joille lukija antaa äänensä. Kuvat taas kertovat tarinoita omalla kielellään. Kuvakirjan erityinen ilmaisukeino on ns. sivunkääntämisen draama. Tällä tarkoitetaan toisiaan seuraavien kuva-aukeamien keskinäisiä suhteita sekä sitä, miten kerronta etenee ajallisesti kirjan sivuja käännettäessä. Kuva yksin tai liitettynä toiseen kuvaan herättää katsojan mielessä erilaisia merkityksiä ja mielleyhtymiä. Yksittäiset kuvat muodostavat mielekkään jatkumon katsojan täydentäessä kertomusta mielessään eheäksi kokonaisuudeksi. Kuvakirjaa luettaessa lapsi ja aikuinen toimivat yhdessä. Lapsen näkökulmasta jokainen sivun kääntö on täynnä odotusta, jota seuraa yllätys kuvan paljastuessa. Kuvat ja sanat sidotaan yhteen toistolla tai ketjurakenteella. Jokainen kuvakirjan lukija peilaa näkemäänsä omaan kokemukseensa ja aikaisempaan tietoonsa aiheesta.

Kuvakirja vaikuttaa lapsen aisteihin, havaintokykyyn ja eläytymiskykyyn. Sen tunnelma syntyy vahvasti kuvakerronnan avulla. Erilaiset värit, kuvakoot ja liikkeen vaikutelma tai suunta synnyttää kuvakertomuksen tunnelman. Esimerkiksi pelottavat hirviöt voivat kasvaa aukeama aukeamalta, niin etteivät ne pian mahdu edes koko kuvaan. Samoin tarinan päähenkilö voi kutistua tai kasvaa suhteessa kuvan muihin osiin tunnelman muuttuessa. Katseen tai toiminnan suunta sekä tilan tai ahtauden tuntu kuvassa antavat lukijalle toivoa tai luovat epätoivoa päähenkilön selviytymisestä. Vastakohtaisuuksia käyttämällä saadaan vaikutelmaa voimistettua entisestään. Tunnelman kokemiseen liittyy voimakkaasti myös erilaiset tunnetilat, joita värit, hahmojen ilmeet, eleet ja toiminta ilmentävät.

Kaikkea ei aina esitetä kuvissa eikä kerrota tekstissäkään. Kertomuksen huippukohta voidaan jättää tarkoituksella kuvaamatta, jotta lukija saisi itse rakentaa tapahtuman omassa mielikuvituksessaan. Näin kuvakirjassa jätetään tilaa lukijan omille tulkinnoille. Tarinoilla halutaan usein opettaa jotain. Tarinan opetus voi olla suoraan kerrottu tarinan lopussa tai se voi olla kätkettynä kertomuksen sisään. Sen avulla voidaan kertoa, että on olemassa muitakin mahdollisuuksia kuin ne, joita arkitodellisuus näyttää meille tarjoavan. Nämä mahdollisuudet voivat ilahduttaa, lohduttaa tai rohkaista lasta.

Tekstin on kirjoittanut luokanopettaja ja lastenkirjallisuuden kouluttaja Annika Henriksson. Tekstin löydät hieman laajempana Mediametkaa! Mediakasvattajan käsikirja kaikilla mausteilla –kirjasta.

Edistämme lasten ja nuorten mediakasvatusta erityisesti elokuvan, mutta myös muun liikkuvan kuvan osalta.