Lähtölaukaus animaatioon

Animaation tekeminen sopii melkein kaikenikäisille. Oman animaation näkeminen tietokoneen ruudulta tai televisiosta on suuri elämys, ja sen kautta voi oppia paljon taiteen tekemisestä ja kokemisesta.

Animaatioelokuvalla tarkoitetaan sellaista elokuvaa, joka on luotu ruutu ruudulta elävöittämällä esimerkiksi piirustuksia, valokuvia, nukkeja, paperileikkeitä tai muovailuvahaa. Termi tulee latinan sanasta animātiō eli elävöittäminen, eläväksi tekeminen.

Animaation tekijä eli animaattori liikuttelee hahmojaan ja kontrolloi elokuvan maailmaa haluamallaan tavalla. Valkokankaalla elää vain se, minkä hän tekee eläväksi. Animaatioita voidaan tehdä joko tietokoneella tai kameralla kuvaamalla.

Animaation tekeminen sopii melkein kaikenikäisille. Alle kouluikäisetkin voivat osallistua yksinkertaisen animaatiosadun suunnitteluun, hahmojen keksimiseen, juonen punomiseen ja kuvaamiseen. Oman animaation näkeminen tietokoneen ruudulta tai televisiosta on suuri elämys, ja sen kautta voi oppia paljon taiteen tekemisestä ja kokemisesta.

Tämä artikkeli sisältää paljon tietoa animaatiosta: sen historiasta, tekniikoista ja

Animaation historiaa

Jo vanhimmissa tunnetuissa kuvissa eli luolamaalauksissa on pyritty kuvaamaa liikettä. Vaikka metsästäjien ja eläinten kuvat ovat pysyneet paikoillaan kalliossa jopa kymmeniä tuhansia vuosia, hahmot näyttävät juoksevan hurjalla nopeudella. Jaavalaisessa varjoteatterissa 1100-luvulta lähtien käytettiin paperista tai puusta leikattuja hahmoja, joita liikuteltiin ohuiden keppien avulla. Varjoteatteri näyttää hätkähdyttävän paljon esimerkiksi Lotte Reinigerin siluettianimaatioilta.

Ajatus elävistä kuvista on vanhempi kuin varsinainen elokuva. Erilaisissa liikeleluissa ja katselulaitteissa pyrittiin herättämään piirrokset eloon ja synnyttämään liikkeen vaikutelma. Tällaisia laitteita olivat muun muassa praksinoskooppi, jossa lieriötä reunustavat kuvat näkyivät katsojalle keskusosaa reunustavista peileistä.

Katselulaitteissa oli parhaimmillaankin vain muutamia kymmeniä kuvia, joten tarinat eivät olleet kovin monimutkaisia. 1890-luvulla opittiin kertomaan elokuvamaisempia tarinoita, kun ranskalainen Emile Reynaud keksi yhdistää laterna magican eli taikalyhdyn, nykyisen diaprojektorin esi-isän ja praxinoskoopin ominaisuudet. Hänen Praxinoskooppiteat-terissaan esitettiin jopa 15 minuutin mittaisia animoituja tarinoita, joissa taustakuva heijastettiin kankaalle taikalyhdyn avulla. Piirretyt hahmot heijastettiin taustakuvan päälle peilien avulla suurelta praxinoskooppia muistuttavalta pyö-rivältä kiekolta.

Innostus laantui kuitenkin nopeasti vain kolme vuotta myöhemmin vuonna 1895, kun Lumièren veljekset esittivät ensimmäiset elokuvansa. Tällä kertaa yleisö sai nähdä oikeita, liikkuvia ihmisiä. Reynaudin piirretty leluteatteri hävisi auttamatta kilpailussa yleisön suosiosta.

Kun yleisö alkoi vaatia elokuvalta myös tarinaa ja sisältöä, yksi fantasiafilmeihin erikoistunut elokuvantekijä tuli tietämättään vaikuttaneeksi merkittävästi animaatiotekniikan kehittymiseen. Vuonna 1898 kuvatessaan Pariisin oopperan aukiota, Georges Mélièsin filmi juuttui kameraan minuutiksi kesken kuvauksen. Nähdessään lopputuloksen Méliès tajusi keksineensä jotain uutta: kuvan tausta pysyi edelleen samana, mutta kuvan etualalla olleet naiset olivat äkkiä muuttuneet miehiksi ja hevosen vetämät vaunut ruumissaattueeksi. Taikurina työskennellyt Méliès alkoi käyttää tekniikkaa tietoisesti luodakseen illuusioita ja trikkejä elokuviinsa. Elokuvassa Matka Kuuhun (1902) raketti laskeutuu Kuun silmään. Animointi perustuu suoraan Mélièsin käyttämään tekniikkaan – kuvataan kohdetta, pysäytetään kamera, muutetaan tai siirretään kuvattavaa kohdetta ja kuvataan uudes-taan.

1900-luvun alun ensimmäiset piirrosanimaatiot olivat lähinnä hassuttelua uudella tekniikalla. J. Stuart Blacktonin liitutaululle piirretyssä Humorous Phases of Funny Faces -animaatiossa vuodelta 1906 silinteripäinen herra puhaltaa savua hymyilevän naisen kasvoille, mikä tietysti saa naisen yskimään.

20-luvun alussa animaatioiden suosio kääntyi laskuun, jolloin elokuvien esittäjät joutuivat etsimään vaihtoehtoista viihdettä yleisölle, joka oli kyllästynyt katsomaan samalla kaavalla tehtyjä pikku vitsejä. Animaatielokuvista puuttui tarpeellinen juoni. Poikkeuksen teki Winsor McCayn piirrosanimaatio Gertie the Dinosaur (1913). McCayn onnistui luo-da Gertiestä hahmo, johon yleisö saattoi samaistua ja ihastua huolimatta siitä, että se oli dinosaurus.

Myöhemmin yhdysvaltalainen Walt Disney, jonka nimestä tuli melkein synonyymi animaatiolle, loi joukoittain toimivia hahmoja, joista tuli jopa julkkiksia: Mikki, Aku, Hessu ja Pluto. Disney myös lisäsi ensimmäisenä animaatioihinsa äänen. Steamboat Willie vuodelta 1928 esittelee laulavan Mikki Hiiren. Vuonna 1937 taas julkaistiin Disneyn ensimmäinen kokoillan animaatioelokuva, Lumikki ja seitsemän kääpötä.

Disneyn ja Pixarin tuottama Toy Story vuodelta 1995 oli ensimmäinen kokonaan tietokoneella animoitu täyspitkä animaatio. Nykyään tietokoneanimaatiot ovat erittäin suosittuja, ja niiden kerronta on parhaimmillaan huikean kehittynyttä.

Nykyisin myös monet fantasia-, scifi- ja toimintaelokuvat ovat suurelta osin tietokoneiden avulla tehtyjä. Kuvasta on usein vaikea sanoa, mikä on kameralla kuvattua ja mikä tietokoneella luotua. Esimerkiksi Taru sormusten herrasta -trilogian klonkku on tehty niin, että näyttelijä Andy Serkis esitti hahmon liikkeet erityisessä motion capture -studiossa, jossa tiedot näyttelijän liikkeistä tallentuivat tietokoneen muistiin. Tämän virtuaalisen hahmon päälle on rakennettu tietokoneen avulla hahmo, joka liikkuu täysin luontevasti ja aidon näköisesti. Lopuksi hahmo on liitetty esimerkiksi Uudessa-Seelannissa kuvattuihin taustakuviin. Lopullisesta elokuvasta on melkein mahdotonta sanoa, mikä on totta, mikä tietokoneanimaatiota.

Animaation tekniikoita

Piirrosanimaatiossa hahmojen liikkeet piirretään kuva kuvalta ja kuvataan piirros kerrallaan. Nykyisin useimmat television ja elokuvien piirrosanimaatiot on ensin piirretty käsin, sitten kuvat on skannattu tietokoneelle, jossa ne on väritetty ja liitetty taustakuviin tietokoneohjelman avulla. Esimerkiksi Muumit ja jouluisin esitettävä Lumiukko ovat piirrosanimaatioita. Piirrokset voi nykyisin piirtää myös tietokoneeseen kytketyn piirtopöydän avulla tai tabletti-tietokoneen näytöllä.

Nukkeanimaatiota varten rakennetaan yleensä erityiset nuket, joiden asentoja on helppo muuttaa. Kotona animaa-tionukeksi sopii hyvin myös vaikka lego-ukko, barbi tai muu lelu. Suomalainen Turilas ja Jäärä sekä Pikku Kakkosen Nukkumatti ovat nukkeanimaatioita.

Esineanimaatiossa liikutellaan vaikka astioita, kyniä, pöytiä ja tuoleja tai pöytälamppuja. Tällä tekniikalla voi saada arkisen ympäristön elämään.

Vaha-animaatiossa hahmot on tehty erivärisistä muovailuvahoista. Hahmoista on mahdollista tehdä hyvinkin realistisia ja monimutkaisia. Joskus saven sisällä on tukiranka, jotta hahmot pysyvät paremmin pystyssä. Brittiläisen Aardman-studion suositut Wallace & Gromit -elokuvat ovat vaha-animaatioita.

Pala-animaatio sopii hyvin vaikka lastentarhaan, sillä hahmot on tehty erilaisista kartongeista ja papereista leikkaa-malla ja repimällä. Käyttämällä esimerkiksi vanhoja tape-tinpaloja on mahdollista tehdä kuviollisia hahmoja. Myös lehdistä tai valokuvista voi leikata osia hahmoihin. Kössi Kenguru sekä Hinku ja Vinku ovat pala-animaatioita.

Tietokoneanimaatiota varten tarvitaan erityinen ohjelma. Kameraa ei tarvita, sillä kuva luodaan kokonaan tietokoneessa. Tietokoneanimaatiot voivat olla kaksiulotteisia (2D) tai kolmiulotteisia (3D).

Piksillaatio on hauska animaatiotekniikka, sillä siinä animoidaan ihmisiä. Ihmistä käsitellään samalla tavalla kuin nukkea: henkilö liikuttaa itseään, sitten otetaan kuva ja liikutaan jälleen hiukan. Kun tämän tekee tarpeeksi monta kertaa, syntyy illuusio liikkeestä. Piksillaation avulla voi esimerkiksi saada ihmisen kiemustelemaan lattialla kuin madon.

Monesti animaattorit yhdistelevät tekniikoita. Yhdistämällä piksillaation ja nukkeanimaation voi saada nallekarhun kiipeämään elävän ihmisen olkapäälle. Myös piirrosanimaation kuvia muokataan usein jälkikäteen tietokoneella. Animaattorin pitää aina katsoa maailmaa avoimesti: animaatioon voi käyttää kaikkea, mitä voi liikuttaa ja muokata.

Juonen punontaa

Animaation tarinat noudattelevat samoja lainalaisuuksia kuin kaikki muukin audiovisuaalinen kerronta. Esimerkiksi Pixarin animaatioelokuvat on käsikirjoitettu erittäin taitavasti ja tunteisiin vetoavasti. Toisaalta animaatio mahdollistaa visuaalisen tyylittelyn ja muutenkin yllättävät ratkaisut ja leikillisen lähestymistavan. Esimerkiksi väsymystä voisi kuvata vaha-animaation keinoin niin, että päähenkilö ”sulaa” hitaasti kunnes on litteä kuin pannukakku. Epärealistista mutta hauskaa!

Käsikirjoituksen voi kirjoittaa perinteiseen tapaan tai käyttää piirrettyjä kuvakäsikirjoituksia eli storyboardeja. Paperille tai tietokoneelle piirretyt kuvakäsikirjoitukset helpottavat huomattavasti animaation kuvasuunnittelua.

Pienten lasten kanssa myös saduttaminen toimii hienosti. Saduttamisessa lapsi keksii itse tarinan, ja aikuinen kirjaa sen ylös. Kun lapsi on tyytyväinen, voidaan alkaa suunnitella animaation toteuttamista.

Animaatioelokuva voi toimia myös kokonaan ilman tarinaa. Joskus pelkkä visuaalisella idealla tai tunnelmalla leikittely riittää, mutta useimmat ihmiset eivät jaksa katsoa sellaista elokuvaa kovin pitkään.

Katso myös

Johdatus eettiseen mediakulttuuriin

Lapsilla on oikeus hyvään elämään mediakulttuurissa. On tärkeää pohtia, miten kohdata ihmiset kasvokkain ja miten virtuaalisesti.

Lastenkirjoissa kuplii nauru

Kirjoitettu ja luettu tarina edustaa tarinankerrontaa pelkistetyimmillään. Kirjan tarina houkuttelee lukijan ajatusleikkiin.